Ikkunoita elämään

Saan ostokseni pakattua ja siirrymme odottamaan parkkihalliin menevää hissiä, isä ja poika seisovat vieressäni. Tunnelma vaikuttaa kireältä, mutta vasta hississä huomaan, että isä pitää poikaa kiinni korvanlehdestä. Poika kurottelee varpailleen ja protestoi hiljaa; en halua, en. Isän raivo kuuluu pihisevänä hampaiden välistä, nyt suu kiinni ja autoon. Jähmetyn havainnostani. Selvästi lasta sattuu ja hän on hädissään. Mitä pitäisi tehdä? Puutunko tilanteeseen vai annanko olla? Pojan hätä koskettaa minua ja tunnen avuttomuutta. Ei lasta saa noin kohdella! Isän iso koko ja hänestä hehkuva aggressio lamaannuttavat minut.

Todistamani tilanne ei ole ainutkertainen. Huomaan havaitsevani samankaltaisia tilanteita vähän väliä, kaupassa, bussissa, kirjastossa, liikuntaleikkikoulussa, kaikkialla. Vanhemmat säätelevät lastensa käyttäytymistä ja rankaisevat lapsiaan tavoilla, jotka tänä päivänä määritellään kuritusväkivallaksi. Monelle vielä vieraalta kuulostava sana tarkoittaa juuri niitä läpsäisyjä, nippaisuja ja tuuppauksia, joiksi naamioimme kivun ja epämukavan olon tuottamisen lapselle ja pehmennämme tekojemme vakavuutta.

Tarinan isä ja poika jatkoivat matkaansa parkkihalliin. Isä vei pojan bemarin takapenkille, kiinnitti hänet turvaistuimen vöihin ja poistui itse auton taakse selaamaan älypuhelintaan. Pojan lohduton itku kuului suljettujen ovien takaa. Taas tunsin ahdistavan möykyn kurkussani, pieni lapsi jäi yksin selviämään suurten tunteidensa kanssa. Hän tuli siinä hetkessä hylätyksi. Emotionaalinen väkivalta, kuten eristäminen, torjunta, nöyryyttäminen tai alistaminen, on ilmiönä saanut huomattavasti vähemmän huomiota kuin kuritusväkivallan aktiiviset ja ulospäin näkyvät muodot. Silti sen käyttö lapsen käyttäytymisen säätelemisen keinona on yleistä. Kaikkeen fyysiseen väkivaltaan liittyy myös emotionaalista väkivaltaa.

Tänä vuonna juhlistamme Suomessa kuritusväkivallan kieltävän lainsäädännön kolmekymmenvuotista taivalta. Näiden vuosikymmenten aikana kuritusväkivallan käyttö onkin merkittävällä tavalla vähentynyt ja tästä voimme iloita. Lastensuojelun keskusliiton vuonna 2012 julkaiseman tiedon mukaan enää 17 % kaikista suomalaisista hyväksyy ruumiillisen kurittamisen käytön lasten kasvatuksessa. Tutkimukset kertovat myös muuta. Luen poliisiammattikorkeakoulun vuoden 2012 raportista, että todellisuudessa noin puolet alle 13 – vuotiaiden lasten vanhemmista kertoo käyttävänsä arjessaan kuritusväkivallaksi luokiteltavia keinoja. Ne vanhemmat, jotka ovat lapsena kokeneet kuritusväkivaltaa, käyttävät sitä herkemmin myös omiin lapsiinsa.

Ajatukseni siirtyvät pojasta hänen isäänsä. Työpäivän jälkeen hän saattoi olla väsynyt, nälkäinen ja kiireinen. Ruokaostokset piti saada tehtyä nopeasti ja sujuvasti. Ehkä muu perhe odotti kotona ja salibandytreenit lähestyivät. Nälkäinen ja väsynyt saattoi olla pieni poikakin. Hän vain ei osannut säädellä ja ilmaista tuntemuksiaan aikuisen hyväksymällä tavalla. Isä saattoi tulkita poikansa käyttäytymisen tahalliseksi kiusanteoksi ja häirinnäksi. Pienen lapsen tunteet ovat kokonaisvaltaisia ja reaktiot spontaaneja ja vahvoja. On meidän vanhempien tehtävämme tarjota lapselle fyysisesti ja henkisesti turvallinen ympäristö harjoitella kaikkea sitä, mitä lapsen ikänsä mukaisesti kuuluu harjoitella.

Kuka auttaisi tarinan isää harjoittelemaan lapsen kannustavaa kohtaamista hankalissa ristiriitatilanteissa, oman tunnekuohun keskellä? Miten isä saisi lisää ymmärrystä ja uusia tulkintoja lapsensa käyttäytymisen syistä? Miten hän pääsisi muuttamaan omia vanhempana toimimisen käyttäytymismallejaan?

Hyvän vuorovaikutuksen rakentaminen alkaa pienistä teoista. Kun lapsen muistaa ja ehtii kohdata hymyn, ilon ja lyhyenkin jaetun tekemisen merkeissä vaikka kerran päivässä, se on hyvä alku. Viisitoista minuuttia päivässä olohuoneen matolla. Vedä syvään henkeä ja rauhoitu. Ei televisiota päällä, ei sähköposteja puhelimesta, ei keittiön siivoamista tai kauppalistan pohtimista. Vain lapsi ja vanhempi. Tai vanhemmat. Tai koko perhe yhdessä. Jakamaton huomio lapselle, lapsen katseeseen vastaaminen, tarkoin korvin kuuntelu, pieni hymy. Olet tärkeä, olen tässä.

Kirjoittaja Satu Rauhala on suunnittelija Kannusta minut vahvaksi! -hankkeessa.

Kirjoitus on julkaistu myös Ensi- ja turvakotien liiton blogissa 15.1.2014