No kun se ei tottele!

Isä sanoo että pojat on poikia, antaa lasten riehua, nukkuvat paremmin. Äidin päivät kuluvat pieniä tulipaloja sammutellen. Milloin on Viljamin kakka levitetty potasta kylpyhuoneen seinille, milloin nenään työnnetty pikkuauton pyörä, milloin Eero keksinyt leikkiä parturia – asiakkaina veli ja kissa.

Äitiä alkaa hermostuttaa. Kämppä on kuin kaatopaikka ja ohittaessaan peilin äiti näkee väsyneen olemuksen ”olenko minä tuo nuutunut ja harmaa olento”? Keittiöstä kuuluu huutoa… jugurttipurkki on levinnyt lattialla. Äiti antaa poikien kuulla sen mitä hän ei todellisuudessa ajattele mutta juuri siinä hetkessä tuntee. Ovia paiskoen hän huutaa tulevansa pian hulluksi.

Eeroa harmittaa. Äiti on epäreilu, ei ikinä huomaa kuinka pikkuveli kiusaa ja sotkee. Viljamia pelottaa, koska äidillä on niin hurja ilme. Mitäköhän tarkoittaa ”tulla hulluksi”? Tuleeko hulluus kohta ja vie äidin? Äiti paiskoo keittiössä astioita ja karjaisee pojille kuin leijona: ”Nyt omaan huoneeseen!”.

Joskus arki tuntuu selviytymistaistelulta, siltä kuin vastaan tulisi jatkuvasti ylitettäviä esteitä. Tekee mieli antaa periksi. Heittäytyä lapseksi, antaa kiukun ja väsymyksen valua lattialle kuin jugurtti rikki menneestä purkista.

Lapsi vasta opettelee elämän ehtoja, hän on matkalla eikä häneltä voi edellyttää aikuisen käytöstä. Kiukkua, kuten vessahätää pitää opetella hallitsemaan. Vahinkoja sattuu kaikille - joskus myös meille aikuisille.  Aikuisen tehtävä on kulkea lapsen vierellä turvallisena oppaana, jolla on aikaa tarjota syli väsyneelle tutkimusmatkaajalle.

Mutta myös aikuinen tarvitsee välillä syliä, opasta ja vierellä kulkijaa. Äitiys vaatii niin monia taitoja eikä vähiten rakkautta. Joskus täytyy äidinkin päästä tankkaamaan.

Olkoon tämä Äitienpäivä täynnä lämpöä ja rakkautta, jokaiselle äidille levähdys arjen keskellä.

Kirjoittaja Johanna Matikka toimii suunnittelijana Ensi- ja turvakotien liiton Kannusta minut vahvaksi -projektissa.